Katseet kouluun

Viimeisen luennon aikana kurkistimme kouluun ja siellä tapahtuvaan viestintä- ja mediataitojen opettamiseen ja oppimiseen. Opintosuunnitelma ainakin vaikutti hyvin kattavalta. Jos oppimisen tuloksena jokainen koululainen todella saa haltuunsa ja pääomakseen suunnitelmaan kirjatut taidot, voidaan olla hyvin tyytyväisiä. Lapsillamme tulee olemaan kaikki mahdollisuudet toimia myös tulevaisuuden yhteiskunnassa täysivaltaisina jäseninä.

Voitaisiinko myös ikäihmisille tarjota samanlaiseen opetussuunnitelmaan pohjautuvaa koulutusta, joka sisältäisi siis paljon muutakin kuin vain tietokoneen teknisen käytön opettamista. Kriittistä näkökulmaa suhteessa mediaan meiltä kyllä löytyy, mutta monia muita taitoja voisimme tarvita, kun yhteiskunta yhä edelleen digitalisoituu, sähköistyy ja yhä useampi asia siirtyy verkkoon. Vaikka huomaan itsessäsi lievää karsastusta virtuaalimaailmaa kohtaan, näen kyllä selvästi, miten paljon iloa ja hyötyä uudet sähköiset ulottuvuudet voivat tuoda ihmisten elämään.

Uusi maailma on monenlainen. Siitä pitää mummunkin lähteä! On hienoa, että nuoret voivat toteuttaa toiveitaan, tehdä elokuvia, musiikkia ja draamoja netissä, oppia ja kokea onnistumisen iloa. Näimme mm. viidesluokkalaisten tekemän animaatioelokuvan! Koulu voisi hyödyntää nuorten netissä kukkivia luovuuden taitoja opettamisessa ja oppimisessa paljon enemmän. Esille otetut ja tutuiksi tunnistetut koulukulttuurin piirteet eivät tällaisia oppimisen tapoja kuitenkaan tue. Koulun tulisi kulkea kehityksen kärjessä, mutta kulkeeko se? Kurssimme nuoret osaavat vastata tähän minua paremmin. Uteliaana kyllä seuraan oman lapsenlapseni koulutaivalta. Tämän kurssin jälkeen osaan kysyä häneltä aivan uusia kysymyksiä.

Jos kurssin tavoitteena oli herättää opiskelijoissa kysymyksiä, minun kohdallani se on ainakin toteutunut sataprosenttisesti. Nykyinen mediamaailma on niin täynnä ennennäkemättömiä ilmiöitä, että niiden käsittäminen ja – kesyttäminen – todennäköisesti on nyt alkanut mummelin elämässä. Kiitos kurssista! Ihmettely jatkuu.

Outoja ilmiöitä

Kolmannella luennolla pääsin tutustumaan uuden median sellaisiin tuotteisiin, joiden nimeäkään en ole aiemmin kuullut ja joiden käyttötarkoituksesta minulla ei ollut mitään käsitystä. Eläkeläisen maailmasta katsottuna uusi digitaalinen maailma näyttää yhä kummallisemmalta. On aivan selvää, että moni uusi foorumi tai palvelu jää minulta kokeilematta. En pysty näkemään niille mitään käyttöä omassa elämässäni.

Kehitys näyttää kulkevan suuntaan, jossa sähköinen media lukemattomine palveluineen korvaa henkilökohtaiset kontaktit ja oikean elämän. Tilalle on tarjolla kuvitteelliset virtuaalimaailmat ja pään sisällä tapahtuva elämä, jonka heijastuksia voi katsella ja tapahtumia ohjailla teknisin laittein omassa yksinäisyydessään pimennysverhojen takana. Minusta tällaiset tulevaisuuden kuvat ovat kuin jostain epämiellyttävästä tieteiselokuvasta. Voidaanko tälle kehitykselle mitään? Onko uusi sähköinen mediamaailma lähtenyt elämään jo omaa elämäänsä, eihän esimerkiksi internetiä voida mitenkään valvoa, ohjailla tai määräillä, sen perimmäinen idea on vapaa tiedonvälitys, kaikenlaisen tiedon välitys. Räikeäkin huijaus näyttää onnistuvan kovin helpolla näillä uusilla välineillä. Kohinan keskeltä totuuden löytäminen on vaikeaa ja vaatii jälkikäteen paljon selvitystyötä.

Askarruttaa myös jäljet, jotka jäävät sähköiseen maailmaan. Tuntuu kummalliselta, että kaikesta sähköisen maailman värähtelystä, pienestä napinpainalluksesta tai tunnusluvun kirjoittamisesta jää jonnekin lähtemätön jälki. Kirjoitammeko elämämme kirjaa, mitä se meistä kertoo ja kuka sen lukee?

Olen jotenkin poissa tolaltani, vaikka ei kai tätäkään saisi blogiin kirjoittaa, koska sitä ei koskaan tämän jälkeen saa sieltä pois. Lapsuudessa muistan liikuttuneeni pakkasiltoina kirkkaan tähtitaivaan alla, avaruuden mittaamattomuus huikaisi pienen ihmisen mieltä. Nyt sama tytöntyllerö, jo vähän rypistyneenä haukkoo henkeään bittiavaruuden alla, digitaalimaailman käsittämättömyys ottaa henkeen. Auttaako siinä edes medialukutaito?

Edellä olevat ajatukset kirjoitin heti luennon jälkeen. Nyt on lähes viikko kulunut ihan normaalia rataansa ja alan olla tasapainossa tutun ja turvallisen elämäni keskellä. Ehkäpä digitaalisen maailman ilmiöt eivät olekaan niin pelottavia kuin aluksi tuntui. Aion pitää visusti kiinni omasta tahdostani ja valinnanvapaudestani. Noukin siis vain rusinat pullasta!

Kohti kriittistä lukutaitoa

Toisella luennolla saimme jo itse analysoida yhtä median tuotetta, mainosta. Keskustelu ja arviot siitä johdattelivat meidät kohti kriittistä lukutaitoa, kurssimme päätavoitetta. Teoria ja käytäntö käyvät käsi kädessä myös tässä taidossa. Ilman teoreettista tietoa on hankalaa analysoida näkemäänsä ja teoriaa saatiin aimo annos käytännön harjoittelun tueksi.

Viikon varrella yritin silmäillä erilaisia julkaisuja, istuin kirjaston lukusalissakin runsaan lehtikirjon keskellä, josko olisin löytänyt kotitehtäväksi sopivan jutun, mutta mitään materiaalia naisten suhteesta teknologiaan en löytänyt enkä siis päässyt pelaamaan bingoa. Mediamaailma on varmasti muuttunut myös suhteessa naisiin. Naisten tietoisuus on nykyisin korkealla tasolla - emmehän enää näe millään muullakaan tavalla vähätteleviä tekstejä tai mainoksia, emme naisista emmekä mustista. Tekniikkaa saa ja pitääkin esitellä samoilla faktoilla sekä miehille että naisille.

Kotitehtävän myötä huomasin kuitenkin olevani valppaana ja virittyneenä koko ajan, en vain naisasiakysymyksessä vaan yleisestikin, olin sitten lukemassa sanomalehteä, katsomassa tv:tä tai kahlaamassa internetissä. Näinköhän nopeasti kriittinen medialukutaito alkaa toimia?

Luennolla sivuttiin lyhyesti kriittisen medialukutaidon lisäksi mustaa aukkoa eli miten huomata myös se, mistä ei puhuta tai kirjoiteta. Se on myös taitolaji. Jälkikäteen yleensä ihmetellään, miksi kukaan ei ole huomannut asiaa tai ilmiötä aikaisemmin. Ajankohtainen esimerkki on vastikään keksitty puolueiden saama rahallinen tuki vaaleissa. Oliko uutisköyhä kesäaika syynä aluksi aiheen penkomiseen vai huomasiko joku toimittaja yllätyksekseen tämän mustan aukon kansalaisten politiikasta saamassa informaatiossa ja nosti ennen käsittelemättömän aiheen julkisuuteen?

Mitähän muuta emme tiedä? Valtaisan informaatiotulvan lisäksi, josta jo nyt on ainakin minulla vaikeuksia löytää tärkein ja osuvin, meitä odottaa kulman takana piilotetut ja salatut aiheet. Miksi esimerkiksi yhteiskunnan yhteisistä, vaikeista asioista ei juuri puhuta tai sitten puhutaan vain vaalien alla? Tällöin mediassa käsitellään vaikkapa vanhusten hoito-ongelmia, nuorten mielenterveyspalvelujen riittämättömyyttä, koululuokkien pienentämisen tarvetta, mutta heti vaalien jälkeen kukaan ei jatka keskustelua. Esille otetut parannusehdotuksetkin haudataan hiljaisesti, vain joku hädänalainen kansalainen saattaa purkaa pettymystään mielipidekirjoituksella paikallislehdessä. Kuka siis päättää mistä yhteiskunnassa keskustellaan?

Kysymyksiä riittää ja mediatutkimusta tarvitaan. Tieteenalalla on tapahtunut samanlainen kehitys, joka tapahtui esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa. Ennen kirjallisuudentutkimuksen tieteenalan syntyä ei kirjallisuutta mitenkään tutkittu, kirjoja vain kirjoitettiin ja luettiin - ja se riitti. Nythän ei pelkkä median käyttäminen, informaation passiivinen vastaanottaminen riitä. Mediasta on tiedettävä enemmän. Tutkimus antaa välineitä kriittisen medialukutaidon omaksumiselle, jokainen saa mahdollisuuden jäsentää itse näkemäänsä ja kuulemaansa, käsittää kytkentöjä ja lainalaisuuksia yhteiskunnassa, tehdä itsenäisiä päätöksiä ja ottaa vastuuta valinnoistaan. Ja se ei olekaan ihan vähäistä nykyisessä mediakaatosateessa.

Itse asiaan!

Medialukutaito ja –kasvatus kuuluvat mielestäni ns. jokamiehen oikeutena jokaiselle kansalaiselle, jonka edellytetään elävän täysivaltaisena toimijana nyky-yhteiskunnassa. Elämäni aikana on elinympäristössä tapahtunut niin valtava muutos, että sen hahmottamiseenkin tarvitaan opastusta ja sitä sain ensimmäisellä luennolla. Kiitos historiallisesta katsauksesta! Omakohtaisesti löysin itseni monesta kohdasta, jopa ”Paniikin perinne” tuntui jotenkin tutulta.

Oman lapsuuteni, nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni mediaksi voin kutsua vain radiota ja Aamulehteä. Niiden varassa elin 25 ensimmäistä vuottani. Televisiokin hankittiin kotiimme vasta, kun oma ainokaisemme oli lähdössä ensimmäiselle luokalle kouluun. Halusimme niin kovasti suojella häntä television negatiivisilta vaikutuksilta. Nykyään sitten muistelen lämmöllä sen aikaisia ohjelmia.

Ennen Mediasta pääsi eroon, jos tahtoi. Ei vain avannut radiota ja peruutti lehden tilauksen. Nykyään tällainen yksityisyys ja oman elämän hallinta on lähes mahdotonta. Media saartaa meidät kaikkialla. Alati jatkuvan palveluiden parantamisen nimissä monet yhteiskunnan palvelutkin on siirretty internetiin. Manuaalia, henkilökohtaista palvelua tietysti tarjotaan, mutta sähköinen palvelu on aina edullisempaa ja nopeampaa. Siinä porkkanaa iäkkäille, itarille eläkeläisille, jotka kansoittavat Mukanetin atk-alkeiskurssit kerta toisensa jälkeen. Ja paljonhan meillä on opittavaa. Ei vain tietokoneiden teknisen käytön oppiminen vaan kokonaisen uuden maailmanjärjestyksen käsittäminen.

Keskustelimme myös uhkakuvista ja kuilusta, joka erottaa uuden ajan ihmiset vanhan ajan ihmisistä. Näillä kahdella ryhmällä tarkoitan ihmisiä, joilla joko on tai ei ole taitoa tai resursseja toimia sähköisessä tiedon maailmassa. Syrjäytyminen uhkaa tietysti niitä ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta toimia esimerkiksi internet-maailmassa, mutta myös niillä, jotka ovat sen vankeja. Mediakasvatukselle on tilaus.

Yleisesti ottaen blogiin kirjoittamisen näkisin itselleni turhaksi ja jopa kiusalliseksi. (Nyt en tietenkään tarkoita tätä kurssin blogia, koska tämä on osa koulutusta ja minullekin tarpeen.) Olen ajatellut, että julkiseen, avoimeen foorumiin kirjoitetaan vain painavaa asiaa. Omia ajatuksia on vaikea kuvitella niin arvokkaiksi, että ne pitäisi jakaa lukemattomien ihmisten kanssa. Yksityisen ja yhteisen raja on hävinnyt. Elämme kuin persialaisella torilla, jossa kovaäänisin voittaa!

Ei riitä, että sammutan tietokoneeni ja peruutan Aamulehden. Minun on aamulla ostettava junalippu internetissä ja lähetettävä sähköpostia ystävälleni Japaniin. Maaposti kulkee liian hitaasti.

Olen ottamassa suurta loikkaa, yritän ylittää medialukutaidossani kuilua ja päästä mukaan uusiin oleskelutiloihin ja vaikutustoreille, luon tässä elämäni ensimmäistä blogia. Lopputulos on vain arvailujen varassa.

Vielä en pysty arvioimaan tässä kirjoituksessani maanantain luentoa, koska keskityn blogin tekoon ensin. Sen teen kaikella kunnioituksella ja sormet täristen. Näin jo muutaman hienon blogin, jotka olitte te fiksut opiskelukaverini luoneet. Olen, muuten, kovin onnellinen isoäiti, kun saan juuri teidän kanssanne opiskella uusia asioita.

Yhden kirjoituksen jo hukkasin, joten nyt lopetan lyhyeen.